Tänään oltiin openi Isan ja mammaran kanssa yhdessä metsässä. Käyn siellä samassa paikassa aika usein, mutta Isan mukanaolo sai aikaan jänniä käänteitä. Melkein heti, kun uskalsin päästää mamman ilman talutinta kulkemaan, kuulin läheltä risahduksen - muutkin yrittivät höristellä littanoita korviaan, muttei ne niillä varmaan mitään kuulleet eivätkä varsinkaan nenupoloisillaan haistaneet. Lähdin siltä seisomalta pinkomaan, mutta kuulin sitten sen pahuksen pillin ja jalat veivät mamman luo, vaikka pää käski lähteä sen hajun perään. Vai oliko se toisinpäin?

Kierreltiin kallioilla ja metsässä aika kauan, mutta sitten hoksasin, että tulimme siihen hajupaikkaan uudelleen ja jo minua vietiin. Lähdin menemään näin:

Aluksi viis välitin ihmisistä ja juoksin vaan, mutta sitten tuli huoli, että ne menee pois ilman mua. Menin sitten, vaikka oli  v a i k e a a, kosken ollut koskaan haistanut mitään niin viekoittelevaa.

Kun tulimme autojen luo, Isa näki sen, mitä jahtasin. Se oli siis mitä hienoin vulpes vulpes. Ihmiset varmaan luuli, että se oli joku pupunrääpäle. Kyllä vähän ketutti se retken päätös, mutta nyt olen ihan poikki! En jaksa pitää edes päätä enää pystyssä.

Se söpöliini oli tämmöinen, mutta isompi:

Kotona mamma sano, että hyvä ettei se repolainen jolkottanut suoraan Turun torille, olisin varmaan mennyt perässä. Kyllä mä silti sieltä torilta olisin kotiin osannut. Förikin ajo vielä siihen aikaan ja förilläajo on tosijännää mun mielestä.