Vaikka me parsonrusselit olemme älykkyytemme ja kauneutemme lisäksi käytännössä erehtymättömiä, sattui meille pienen pieni kämmi tänään, kun vähän laajennettiin metsäreviiriämme. Alkuun kaikki meni hyvin ja mami kehu, että hän on Suomen paras perävalovalokuvaaja, koska enimmissä kuvissa kipitän poispäin mamista ja kuvaan tulee auttamatta se ahteripuoli minusta. Vaikka onhan sekin ihan viehättävä - sanovat usiat.

Tulimme sitten sen paikkakunnan hyppyrimäelle ja todettiin, että se ehkä vaatii pientä laittoa. Luminen talvi ja ahkera hyppiminen olivat tehneet tehtävänsä.

Nää on tuttuja maisemia, senkun juostaan sinne tänne, nuuskitaan (mami ei nuuski, kun se ei osaa) ja kivaa on.

Alakuvassa mä kuiteskin ruumiinkielellä kysyn mamilta, onko sillä minkäänlaistaa aavistusta siitä, missä me ollaan. Se yritti olla ihan  pouker feissii ja sano, että katos, nuppu, me ollaan nyt metsässä.

Eli silläkään ei ollut harmainta aavistusta missä oltiin. Reippaasti jatkettiin kuitenkin matkaa ja yht'äkkiä mami hokas, että se aurinko, jonka pitäis lämmittää sen oikeeta korvaa, lämmittikin sen vasenta poskee. Me tehtiin u-käännös ja rämmittiin tiettömiä taipaleita, kunnes tultiin lopulta paikkaan, joka me ehkä tunnistettiin. Onneks mamilla oli sokerinpala itteään varten ja kevytkalkkunaa mua varten - varmaan oltais näännytty sinne korpeen muuten.

Kun pääsimme melkein autolle, riemastuin kovasti! Tässä alla mä riemastun.

Sit me nähtiin sen vähäistä laittoa vaille olevan hyppyrimäen alaosa. Siitä joku paikallinen mattinykänen on tullut niin, että puukin on kaatunu.

Oli kyllä kiva reissu, vaikka vähän huolettikin välillä. Mami on nyt ihan poikki ja sen pitäis muka silittää jotain tyhmää pyykkiä. Mentäis päikkäreille!