Tänään illalla mä pääsin vähän etuajassa ulos, kun mun palveluskuntan vasta pukeutui ulkoilua varten. Olin jo tökkinyt ja pökkinyt pitkään mulle villapaitaa (siitä tulee ihan kaamee) neuolovaa emännöitsijääni, kun musta tuntui, et jotain on tapahtumassa pihalla. Ja katos, siinäpä istui meidän portin edessä - valitettavasti ulkopuolella - ihka elävä kettu tai semmosen pentu.

Mamsku tuli aikas haipakkaa ulos, kun rähähdin portilla; hyvä ettei nurin mennyt, kun se otti minut vauhdilla hihnaan ja me juostiin sen ketun perässä noin palttiarallaa sata metrii, mutta sitten multa hävis jälki ja me vaan kuunneltiin, kun talojen pihoilta alkoi kuulua koirien haukkuu. Sillä ketulla on enemmän häntää kuin kropassaan mittaa. Mahtaaks se luulla, et mä oon kiva, kun se on nyt jo monta kertaa ollut ihan tossa meidän pihassa tai portinpielessä kuikuilemassa? Jos se on vaiks pennumpi kuin mä? Sille tarttis jonku selittää, että mun rotuu on jalostettu jo varmaan sataviiskyt vuotta vaan ketunpentujen ja miksei vanhempienkin kettujen jahtaamiseen, ei musta oo sen leikkikaveriks. Ennen vaikka kissa tai joku tshintshilla kävis, jos pakko olis. Tällasii sitä joutuu miettiin, kun yrittää olla mamskulle ja papskulle mieliks, itelleen mieliks ja ketulle epämieliks. Vaikeeta on.

2081742.jpg