Thumbnail for version as of 16:57, 17 July 2006

Mulle sattuu kyllä tosi kummallisii juttui! Kun olin semmonen palttiarallaa pualvuatias, niin jostain ihmeen syystä mua opetettiin koskeen erilaisii kohtei. Niinku keppii nenun kanssa tai jotain tuorejuustopurkin kantta tassulla ja tämmösii. No, minähän opin, oppivaisessa iässä kun olin. Homma tavallaan unohtu sitten.

Nyt paukahti lattialle jukurtit kansineen tai se jukurtti oli jo syöty mut se kansi kuitenki töpsähti siihen lattialle. Mammaralla näpit suorastaan tihkui makkaranpaloja ja meitsillä oli ihan sikanälkä. Toosi hyvä yhdistelmä siis; varsinkin kun naksutin oli kehissä mukana.  Siitä sitten hommiin. Ekas tarjosin omaan koppaan hyppäämistä - ei mitään reaktiota. Sitten menin ja otin sen jukurttipurkin läpinäkyvän (huom!) kannen ja paiskasin se komeasti ilmaan. Ei reaktiota. Vitsi kun alko jurppiin! Pyöriin vielä kerran oman akselini ympäri ja odotin naks-namia, mutta ei mitään.

Sitten mä ihan pelkästä harmituksesta tein yhden jutun. Mä vaan juoksin sitä typerää,  edelleen läpinäkyvää  kantta kohden, täröäytin molemmat etutassut siihen ja voilà ! Siinä lintu istui, tuli naksu ja namit. Tätä jatkettiin vaiks huru kauan, ja varmaan vasta ainaskin viidentoista kerran jällkeen mamma alko huutaan samaan aikaan kun kuulu naks että STOP.  Pidettiin siinä sitten pientä taukoa ja mamskukin söi nakkinsa (ihan samaa kevytversioo ku itekin söin).  Sitten kävikin tosi nolosti. Sitä edelleen purkinkantta oli jo pienennetty saksilla ja me HUKATTIIN se kansi. Meitsi etsii, mamma käpälöi  räsymattoo tyyliin että "täällä sen on pakko olla", mutta se oli menny johoskin piiloon eikä sitä sen koommin ole näkynyt. Hävis hyvä kansi.

Mutsi siitä hermostu, heitti mulle ruutupaperin palan lattialle ja sitten se vaan odotteli. No TOTTA KAI mä tajusin, että se ruutupaperi korvas sen näkymättömäks muuttuneen jukurttipurkinentisenkannen. Ja homma jatkuu....

Meil oli tosi kivaa!