Aamulla kun oltiin ulkona, ei ollut hämärää, vaan pimeää. Kun mams tuli duunista, oli taas hämärää, melkein pimeää. Hämärähommista en paljoa ymmärrä, vaikka poliisin vanha tuttu olenkin, mutta sen olen ymmärtänyt, että mamskulla tarttis olla jotku hämäränkirkastuserikoissilmälasit. Meidän ohituksista nimittäin ei tule yhtään mitään, kun mä näen, kuulen ja haistan, että vastaan tulee koira. Mamsku se vaan menee saappaat klonksuen eteenpäin ja hyvä, että näkee edes vastaantulevan ihmisen. Sitten se on ihan hoomoilasena, kun sen ihmisen perässä talutushihnassa tuleekin joku kilon painoinen Jättiläis-Chihuahua, joka on päättänyt väy-väy-väy nujertaa kaikki yli yhdeksänkiloset parsonit Vähä-Heikkilässä. Mun on siis pakko moikata eikä siinä auta edes mamman taskusta tipahtava sunnuntainen paistinpala. Monot savessa yritämme kiertää kohdetta, jonka emäntä/isäntä parhaassa tapauksessa huutelee "Hei Susa, onkse Susa - tule tänne, tule moikkaamaan!?" Nouseva intonaatio lopussa. Sinne vaan sitten ja unohdetaan ohitus.

Mamskulta puuttuu monien muiden ohella yks oleellinen taito, nimittäin hajuaisti. Ilmasta pystyy nappaan muutakin kuin lähileipomon munkit ja lihapiirakat, esim. vastaantulevan koiran tai poispäin liikkuvan cityketun vienon tuoksun.

No, ne leipomon lihapiirakat mammara haistaa jo aamuviideltä, mutta siihen se sitten jääkin. Onneks niitä ei vielä siihen aikaan voi ostaa sieltä. Niiden tuoksu tulvahtaa nimittäin meidän makkariin, jos ikkuna on jäänyt auki. Ei siis ihme, että ollaan niin "aamuihmisiä".

Mulla ei nyt oo yhtään hämärää hämäräkuvaa paitsi semmonen, kun olen Kakolanmäessä, mutta mä haluun enemmin, että mun uus naapurikaveri Otto tulis näkyville. Maijan ja mun kannalta se taitaa olla aika pus-pus -jannu.

Mä vaan toivon, ettei Vexi Urjalassa tuu ihan mustikseks. Kyllä mä nimittäin Vexistä tykkään ihan simona, muta mitä meni muuttaan pois! Koiran täytyy sopeutuu uusiin naapureihin.