1238057501_img-d41d8cd98f00b204e9800998e 

Rimpsuluut ovat mureita, liha irtoaa hyvin luista, mutta eivät silti ole kuivia!

Meitsi aina luuli, että rimpsuluut on semmosii, joita krillataan pihalla kesällä ja jotka tuoksuu joltain piipiikjuulta.  Niitten kanssa juodaan kaljaa ja  ihmisten naama on rasvassa korvia myöden.

Kuten niin monta kertaa ennenkin, erehdyin pahan kerran. Me nimittäin lähettiin yks kaunis kevättalven aamu mamskun kaa aamuasioille. Oli vielä vähän hämärää, ketään ei näkynyt missään, ei pupuja ei kissoja ei koiria eli ei mitään. Oikastiin siinä vähän lasten pulkkamäen kautta ja mami sano, että varovasti, tää voi olla liukas.

Sekuntiakaan  ei mennyt varotuksesta, kun mamin ruho makas kyljellään siinä rinteessä ja yks jalka vaan sojotti vielä ylös. Sitten se yritti hengittää, muttei siitä mitään tullu, kun oli laakista tyhjentänyt keuhkonsa  eikä ne meinannu startata millään uudestaan. Silloin minussa heräsi mun sisäinen rauniokoira ja päätin pelastaa tuon ihmisraunion antamalla sille suusta suuhun henkeä. Ensin tukin kielelläni sen nenänsieraimet, lähes samaan aikaan tungin kieltä sen suuhun ja heilutin ihan hirveesti häntääni. En tiedä auttoiks se heilutus varsinaisesti, mutta kun siirryin nuoleen se korvia, alkoi sen hengitys hiljaa pihistä taas. Mun tarvii varmaan laatia uudet ensiapuohjeet Punaiselle Ristille, koska keuhkotoiminnan palauttamisessa korvilla on arvaamaton rooli. Sitten haettiin mamin pipa sieltä vähän matkan päästä ja jatkettiin lenkki loppuun. 

Nyt se kumminkin tästä onnistuneesta pelastusoperaatiosta huolimatta meni lääkäriin, kun se kylki sattu kuulemma aika kovin. Ei se voi nauraa, aivastaa eikä oikein mitään muutakaan. Se lääkäritäti otti jonku rönktenkuvan (meniköhän se näin?), jossa näkee ihmisen läpi ja sano, että mamilla on rimpsuluita rinnassa. Kolme kylkiluuta on menny semmoseks murtuneeks rimpsuks.  Nyt se raukka yrittää olla nauramatta ja jos siltä on tulossa esimerkiks autossa aivastus, sen pitää äkkiä tyyrätä auto tien sivuun ja odottaa se aivastus, jota seuraa kaamea karjahdus, kun se kai sattuu niin kovin.  Mutta onneks sillä oli pelastuskoira mukana silloin aamulla – siellä se varmaa köhisis vieläkin, jos en olis tehnyt pelastustyötäni huolellisesti mistään tinkimättä.