Meitsi on kiltti koira, sanovat. En oo koskaan rähjännyt remmissä enkä ilman remmiä enkä muutenkaan tykkää siitä, että ollaan vihaisia. Mutta sunnuntaiaamuna mun torelanssiraja - menikö se nyt niin? - ylittyi jo ennen kahdeksaa! Juttu meni niin, että olin mamskun kaa pihalla niinku aamutoimien hoitamiseks. Siis minä hoisin, mamsku vaan istu ja luki sitä typerää aviisiaan.

Sitten ilmestyi Peukku ihmisensä kanssa pensasaidan taakse ja mamma kutsui heidät pihallemme. Ei edes kysynyt multa, mutta sopihan se. Peukku on mun vanha kaveri, vaikkei sillä olekaan niitä, jotka auttavat koiranpentujen saamisessa. Olen tätänykyä erikoishoukutteleva ja melko kaunis, mutta joteski Peukku ei tajunnut sitä. Tein kaikkeni hurmatakseni sen. Se vaan huokaili eikä se ollut mitään onnenhuokailua. Selvästikään mä en kiinnostanut sitä pätkääkään. Kyllä mua riepo ja yritin kiivetä Peukun selkäänkin noin niinkuin esimerkkimielessä. Ei mitään, ei sitten niin mitään. Ja on se sentään joskus ollu vähän niinku kiinnostunutkin, tästä kuvasta sen näkee.

No, Peukun emäntä sano, ettei tästä tule mitään (miten oikeassa se olikaan!) ja että he lähtevät. Menin kerran vielä köhnimään Peukkua kaulaan ja silloin se tapahtui! Peukku murisi mulle. Siis murisi! Mä suutuin ihan silmittömästä ja päätin antaa sille nysverölle selkään ja annoin kans. Peukku vastas samalla mitalla ja yht'äkkiä oli hirvee rytäkkä ja meteli päällänsä. Kaksjalkaset sai revittyä meidät erilleen ja nyt mulla on tosi paha mieli. Ei mun olis tarvinnut välittää sen murinasta. Pinna vaan palo, kun on hermo ollut tässä vähän kireellä. Täytyy varmaan tehdä kapanossinmatka (tai joku semmonen kun se yks kunkku teki paavin luo joskus jo ennen mun syntymää) ja mennä sovitteleen. Muttei vielä, odottelemme, että en ole enää yhtä viehko typykkä, vaan ihan tavallinen ärrieri.