Eilen soi puhelin ja mamma sai kauheen hepulin - se rynnisti puistoon niin, että hädintuskin ehdin mukaan. Se maanitteli mua ohittamaan yhden koiran ja sen emännän, jolloin tajusin et se on tyhmä! Ei raukka tajunnut, että sehän on sen oman veljen eli mun Jukka-enon tyttö Laura ja koiransa Aapo. Tunsin ne heti, vaik' en oo kun kaks kertaa tavannut aikaisemmin ja siitäkin on aikaa.

Siitäkö ilo alkoi! Aapo tuli meidän pihalle ja kun kaksjalkaiset ryysti kahvia ja söi pullaa, me pidettiin kivaa! Tosin se Aapo on niin pieni vielä, ettei se tajunnut mun olevan hemaiseva typsykkä.

Tässä on Aapo korsi suussa:

1654711.jpg

Juostiin vähän tai vähän paljon, miten sen nyt ottaa, mutta ekaks näytin sille, että oon tän paikan pomo.

1654710.jpg

Kun on kivaa, on kivaa ja sillä hyvä:

1654708.jpg

Lopuksi en tiennyt, kumpi johtaa ja kumpi ajaa takaa, kun tää piha on niin snadi.

1654718.jpg

Hallitsen aika hyvin noi kaarteet, vähän niiku meitsin ukon HD-Harri. Välillä piti pitää tauko ja annoin poitsun  vähän natustella mua.

1654726.jpg

Kukaan ei tajuu, mikä Isojano se jannu on! Kun se juo, siinä kastuu lähimaasto hyvin. Ja tassu piti laittaa kuppiin mukaan. Kui?

1654716.jpg

Kyllä meillä oli mukavaa; toivottavasti tulevat pian käymään taas! Itelleni kävi kyllä vähän vanhanaikaisesti myöhemmin, kun en saanutkaan unta. Mamma kyllä kuorsasi, mutta ukkeli joutui valvomaan, koska erikoisparsonin korvat kuulivat koko ajan ulkoa kaikkia ääniä ja sitten piti murista ja juosta välillä ikkunalle haukkumaan. Taisi muuten ukko polttaa päreensäkin vähän, kun makkarin ovi paukahti kiinni aamuyöstä. Onnistuin kyllä just ja just livahtamaan makuuhuoneen puolelle, mutta päätin pitää suuni kiinni ihan varmuuden vuoksi. Ilmassa leijui selkeä häätöuhka. Se johtu vaan siitä, kun mun erikoisherkät vaistoni olivat parhaimmillaan - ihmiset ei tajunneet, että ne ihan vähän oikeesti oli vaarassa ja siksi piti haukkua.