Mentiin tänään mamman kaa kampaajalle. Mamsku vähän siisti mun turkkia ennen sinne menoa, joten mulle ei tarvinnutkaan sitten tehdä mitään, vaikka olin jo vähän jännittänyt. Mamman haivenat olivat sen sijaan ihan lättänänä pitkin päätä, joten sille tehtiin pergamentti. Se kampaaja sano, että muuten ei tuu mitään - ihan pakko on pergamentoida.

No, meitsihän ei ollut koskaan ennen ollut kampaajalla - jos ei henkilökohtaista trimmaajaani Natashaa lasketa - ja olin siis lievästi huolissani siitä, että se ventovieras nainen, joka oli kyllä ihan kivan olonen, käpälöi mamman päävärkkiä kuin omaansa. En edes morjenstanut muita asiakkaita, joita sinne piipahteli jotain aikoja varaamaan ja vuoroaan odottelemaan, vaan seurasin tarkasti sen kampaajan touhuja. Nyt oli tärkeemmistä asioista kyse kuin joistain tuntemattomista vähähämeenkaduntallaajista. Pääasioista siis.

Tämmönen pergamentin teko ilmeisesti kestää joltisenkin aikaa. Kestää ja kestää, mutta kun lopulta kampaaja otti vöönin käteensä kuivatakseen mamskun päätä, hyppelin ihan riemusta, koska siinä vöönissä oli ihan sama ääni kuin mamman vöönissäkin ja se ääni aina tietää, että pian lähdetään.

Ihan hyvät muistot jäi eka kampaajakäynniltäni - varmaan pääsen uudestaankin sinne, koska en rähjännyt enkä möykännyt niiden muiden asiakkaiden kanssa. Ainoa, mikä jäi vaivaamaan oli se kissa. Mä vannon, että sen yhden oven takana oli kissa! Tutkin sen oven hyvin tarkkaan ja kaikki viittasi vähän vanhempaan kisurouvaan. Mammara vaan nauroi, kun yritin avata ovea. Että kehtaakin, mokoma käkkäräpää!

Kun tultiin ulos, mun kiharatukkainen kuskini sano, että kaikki on taas Parhain Päin. Ja sitten pöristelkiinkin mummolaan, joka on taas oma juttunsa.