Meillä tapahtuu nykyään ihan kummallisia.  Ukko riehuu ulkona joidenkin ihme rimojen kanssa, viheltelee vaan ja komentaa mua aina pois, vaikka olen erikoistyönjohtaja oli homma  mikä tahansa. Tämä alkoi viime viikonloppuna ja jatkuu ja jatkuu. Nyt ne ovat saaneet sellaisen naurettavan rimarivin aikaiseksi nurmikon reunaan. Mammaraiseni ei ole siihen paljon puuttunut, mitä nyt heitteli joitain reunapultereita riviin yhtenä iltana. Silti se ei pistä yhtään hanttiin, vaan antaa ukon touhuta. Voi olla, että se on niille  niinku terapiaa. Jos ne vaikka tykkää äheltää samalla tavalla kuin meitsi  tykkää  juosta ja hyppiä ilman rimoja tai rimojen kera.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Erikoisparsoninaivoni kertovat, että kaksijalkaiset kuvittelevat minun pysyttelevän sen rimarivin takana tai edessä. Riippuu siitä, miltä puolelta tätä hämärähommaa tarkastelee.  Vielä en tiedä, haluuks ne että mä olen kadun puolella vai pihan puolella.  Eka mainittu olis paha, toinen vielä pahempi. Ainakin siihen laitettiin portti, jonka eteen joutuu istumaan, että se simsalabim aukeaa,  ja jos taas tulee kotiin päin, sitä vasten voi vaan hypätä ja se aukeaa taas. Osaan jo molemmat konstit eli tuli mitä tuli, hoitelen homman kotiin.  Olen joka tapauksessa melko varma, että tämä koko operaatio on suunniteltu jollain tavalla fiksukoirien päänmenoksi.  Ja miksei tyhmempienkin.

Kovin levottomaksi tämä tohina kuitenkin tekee. Avoimen tiedottamisen politiikka on tässä talossa näemmä vieras käsite.  Luulevat, että salaamalla saavat hämättyä meitsii, mutta mulla on yks salaisuus,  joka pelastaa monessa tilanteessa. No hyvä on, kerron sen: mä oon oikeesti jojo. Mun isoisä oli jojo, mun isä on  jojo ja mä olen kans jojo. Siinä rimarivit hiljenevät, kun otan nämä perinnölliset taipumukset  käyttöön. Ans kattoo, kuinka käy.

Tässä olen rimojen ulkopuolella (tavoitetila, mutta ilman tuota nahkaremmiä)

1562749.jpg