Niinpä, siitä on pian puolitoista vuotta, kun lähdin biologisen äitini luota Jämsästä ja sillä reissulla sitä ollaan vieläkin! On kierretty turut ja torit, ja nyt sitä oltiin ihan ulkomailla asti.

Ainakin ihmiset siellä puhuivat erilaisesti kuin turkulaiset. Koiria en tavannut, niin en tiedä, miten ne äänsivät hau-haunsa. Urjalastahan siirryimme Ylläneelle (Yläne on melkein väärin, nimi tulee sanasta yllätys ja on siis Ylläne, vaikka onkin aikojen saatossa länsimurteiden tapaan lyhentynyt Yläneeksi). 

Yllätys oli, että mulle oli varattu hieno mökki, jonka ympärillä oli paljon metsää. Ja mikä parasta, mökin edessä oli pienenpieni järvi, jota sanottiin lammeksi. Siellä lähellä ei ollut autoja ollenkaan paitsi papparan eikä itse asiassa mitään muutakaan, joten saatoin irrottaa talutushihnan kokonaan. Sain siinä itsekin juosta vähän vapaammin. Ja mennä siihen lampeen.

1826468.jpg

Yhtenä päivänä kuului kohahdus ja loiskahdus; olin heti valppaana laiturilla katsomassa, että lampeen oli laskeutunut joku sorsa. Meitsiltä meni koko iltapäivä, kun kiersin lampea ja hain sitä, mutta se typerä tavi oli mennyt pöheikköön piiloon enkä päässyt sinne, vaikka haistoin sen. Sitten se vaan illalla otti siivet alleen ja lensi pois. Olin aika kuitti siitä haistelusta ja turhasta ravaamisesta.

Opin muuten sukeltamaan suoraan laiturinpäästä veteen, menen kokonaan uppeluksiin ja sitten pomppaan vaan näkyviin - plups! Alakuvassa haen meille polttopuita rilliä varten. Me rillattiin melkein joka päivä.

1826463.jpg

Sain myös vahtia sitä rilliä, mutta en jostain syystä niitä pihvejä. Tässä mä vahdin;

1826471.jpg

Eräänä aamuna juoksin yksinäni metsään ja tein pienen tarkistuskierroksen. Silloin haistoin jotain ennenhaistamatonta ja vedin hännän jalkojen väliin ja tulin aikas haipakkaa tuvan perälle saakka mamman helmoihin. En tiedä, mikä se haju oli enkä mä pelännyt yhtään - siis en yhtään, mutta tuntui varmemmalta olla vähän aikaa mökissä enkä sitten loppulomalla enää mennytkään ilman ihmisiä metsään. Piti sen verran kantaa huolta muistakin, että mennään porukalla, jos mentävä on. Jälkeenpäin funtsin, että jos näkisin sen pelottavan mörkön tai mikä se sitten olikin, varmaan näyttäisin sille hampaita. Oikein kalistelisin. Eihän susia muuten oo oikeesti? Eiks vaan, että niitä on vaan siinä stoorissa, jossa susi leikisti söi sen punapiposen tytsyn? Siellä Urjalassa oli metsätiellä tuoreita ilveksen jälkiä, mutten mä pelännyt yhtään - kuka nyt kattia pelkäisì? Mamma sano, että turha funtsii liikaa, kun ei me nähty mitään, mutta eihän noi ihmispolot edes haista mitään. Pihvin korkeintaan ja senkin vasta silloin, kun se on palanut ihan karsinakeeniksi. Sekin on nähty ja koettu.