Oon taas funtsinut. Funtsin sitä, että miks mun ihmiset joskus kulkee suupiälet alaspäin, vaiks mä olen olemassa. Eikö asian pitäisi olla niin, että kun Erikoisparson on iloinen, se herättää ihmisensä korvanputsauksella, silmärähmänpoistolla ja kellahtaa tehdyn työn jälkeen vatan päälle maaten, niiin pitäähän sen ihmisen herättäytyä onnelliseen ja iloiseen päivään. Niin sitä luulis.

Tänään kummiskin kävi niin, että molemmat sai joltain ihme luottamattomuushenkilöltä viestin, että ovat irtisanottuja siltä kurjuuden kukkulalta, johon ne yleensä ryntää metsästään mulle safkaa joka arkipäivä. No, voiko pienelle koiralle parempaa sattua? Ite olisin juossut "piiripienipyörii" käsi tai vaiks tassu kädessä, mutta ne vaan fundeeras.  Sit niille nousi ilo pintaan, kun ne hokas, että ne voi vaikka joka päivä ravata mun kanssa metsässä, tehdä pitkiä lenkkejä, matkustaa vaikka Seilin saareen (siellä en saa kuulemma kaivaa maata hirveesti), harrastaa sitä Harri Harrikkaa, maalata vesiväritauluja ja mä joudun kuulemma johonkin KOULUUUN. Kaamea ajatus koiralle, joka osaa jo kaiken. Noin suunnilleen.

Mami lähettää kaikille työkavereille tämmösen kuvan.

Eikä plokii ilman mua; tässä on kyse täysin hajoamattomasta lelusta:

No, mulla meni noin viis minuuttii irrottaa toin naru, mutta sitten alko päistään - ei helpolla saa rikki. Tää on joku Orka -lelu ja mua vähän sieppaa, että sitä ei saa palasiks ainakaan helpolla. Laittakaa kuva vaikka äryyn sivuille, jos joku onnistuu.